Tookaaluokkaalainen...

... kääveeleee kun nainen! Huudeltiin joskus alaluokilla koulussa lällätellen. Mutta se nyt varsinaisesti ei liity mitenkään mihinkään, paitsi että Paso Pasanen on nyt virallisesti kakkosluokkalainen!!! :) :) :)

Sunnuntaina oltiin siis Vantaalla Borden Agility Teamin järjestämissä kisoissa, johon olin ilmoittanut Pason kaikille kolmelle radalle, kaksi agia ja yksi hyppäri oli tiedossa. Ja tavoitteena tietenkin se viimeinen nousunolla.

Matkaan lähdettiin seitsemän aikaan aamusella. Ihanainen Johanna lupautui matkaseuraksi, joten Pasokin sai naisseuraa paksiin. Se meinasi ratketa liitoksistaan silkasta riemusta, kun näki Johannan kaartavan pihaan ja Peetun ja Mollyn tulevan autosta. Hiemanko naurettiin Pason säntäilylle ja yritettiin samalla sähistä sitä hiljaiseksi, kun kaikki ehkä eivät koe haukkualouskuttavaa koiraa yhtä huvittavaksi sunnuntaiaamuna seitsemältä. ;)

Matkaan siis ja perillä oltiinkin hyvissä ajoin jo ennen puolta yhdeksää, kun ensimmäinen rataantutustuminen olisi puoli kymmeneltä. Ilmoittauduin, ja tiskillä totesivat, että "nyt sitten nolla heti ekalta radalta ja kakkosiin", johon vastasin että eiku me harjoitellaan ensin kaksi rataa ja sit otetaan se nolla, kun ei kuitenkaan voida ja jakseta jäädä kakkosten ratoja odottamaan (alkoivat aikataulun mukaan vasta kolmen maissa iltapäivällä). Käytiin siinä rauhassa aika hyvä lenkki lähimetsässä ja lähdettiin katselemaan minien ja medien rataantutustumista ja rataa. Näyttää tosi kivalta ja sujuvalta, ei mitään kovin ihmeellistä, mistä ei pitäisi selvitä. Muutama kohta missä pitää olla tarkkana. Paso oli edelleen intoa täynnä kuin ilmapallo, jotenkin tavallistakin vireämpi ja iloisempi. :D Liekö edellisen päivän Peetsan kurssilla osuutta asiaan vai ihan vaan sillä, että kurssin takia jäi lenkki tekemättä. Vaikka korvauksena kyllä aksailtiinkin Marian kentällä.

Radalle lähdettiin heti maksien ensimmäisenä, mikä sopii minulle tosi hyvin. Pääsen suoraan rataantutustumisesta suorittamaan rataa, eikä keskittyminen hajoa niin helposti. Ajatuksena oli nyt lähteä rohkeasti ja reippaasti heti ohjaamaan, ei mitään hissuttelua ja varmistelua, vaan mennään eikä meinata, mutta huolellisesti kuitenkin! Ja voi miten Paso oli hieno!! Tulihan siellä muutama pitkä kaarre putkien jälkeen, mutta silti. Se kuunteli niin mahtavasti kaiken ja teki just niinkun ohjasin ja on opetettu. Bonuksena korjasi vielä mun yhden onnettoman ohjauksen ihan viime hetkellä. Katsokaa vaikka! Nollalla maaliin ja kun kisa oli ohi, lopputuloksena toinen sija! Olin jotenkin niin hämmentynyt, etten oikein osannut edes olla kauhean riemastunut. :D

Seuraavaksi sitten pitikin alkaa pohtia, mitä tehdään kahden muun kisan kanssa. Kakkosluokkien odottelu ei käynyt päinsä ihan jo siksi että kotiinkin piti ehtiä ja lisäksi koko päivän odottelun jälkeen olisi ollut turha toivoa mitään kovin kaksista suoritusta ainakaan minulta ja tuskin Pasoltakaan. Johannan kanssa pohdittiin, että kun nyt tänne kuitenkin on tultu ja asennoiduttu olemaan koko ykkösten kisat paikalla ja kun palkintojenjakoa kuitenkin pitäisi odottaa, niin kisaharjoitus tekisi meille Pason kanssa pelkästään hyvää. Lähdin siis kysymään, josko saataisiin kaksi muuta kisaa juosta nollakoirana. Ja sehän sopi! :) Lisäksi vielä mulle luvattiin siitä huolimatta vielä palauttaa maksut kisoista. :)

Tässä meidän hyppyrata. Paso oli vähän hurlumhei-fiiliksissä (Johanna villitsi sitä tahallaan kun olin tutustumassa rataan... tänks ö lot... ;) ) ja lisäksi olin päättänyt kokeilla vähän riskiohjauksia kun kerran ei ollut mitään hävittävää. Eli keppien jälkeen persjätöt, vaikka varmaan virallisessa kisassa olisin tehnyt valssit varmuuden vuoksi, mutta kun olen ollut kamalan arka kisoissa perseilemään, niin nyt päätin ihan vaan treenailla. Pitkät kaarroksethan sieltä tuli, mutta kääntyipä kuitenkin - vain karatakseen vähän myöhemmin ratahenkilöä morjestamaan! :D Kepeille olisi ehkä kuitenkin kannattanut valssata tai sitten olis pitänyt reilusti jarruttaa. Tai jotain. Loppusuoralla vielä renkaasta ohi. Hö. Putki syötti ilmeisesti sen verran vinoon linjaan, että pitkän hypyn jälkeen ei vaan enää osunut renkaaseen.

Viimeiseksi vielä toinen agilityrata. Taas lähdettiin heti ekana nollakoirana. Päätin taas vähän paremmin keskittyä, ettei menisi ihan lepatteluksi tämäkin. Ja hyvä rata tehtiin. Ainoa varsinainen virhe tuli keppien sisäänmenossa. Kepit oli alkusuoralla niin suorassa linjassa, että lähtöpaikalta ei näkynyt kuin yksi ainokainen keppi. Paso ilmeisesti ei vaan ollenkaan hahmottanut, mistä pujottelu olisi alkanut. Ehkä olisi pitänyt mennä ekaan väliin vetämään se sisään, mutta kun semmoista ei olla ollenkaan harjoiteltu? Loppusuoralla tuli melkein toinenkin hassi, kun Paso leiskautti niin valtavan pitkän hypyn, että luiskahti melkein ohi A-esteen. Mutta jääräpäisellä "Aa, Aa, AAA, AAAA!!" hokemisella sain kuin sainkin sen kääntymään ja se hyppäsi sivusta ylösmenokontaktille. Selän takaa kuului vaan, kun tuomarikin naurahti Pason ratkaisulle. :D  Tyytyväinen sai olla tähänkin rataan, vaikkei ihan puhdas suoritus ollutkaan. Tulipahan kisaharjoitusta oikein kunnolla! :)

Paso katsoo kaihoten ykköspallille? :D Joo, siellä oli iiiiihana lapsikoira. 

Palkintojen jaon jälkeen lähdettiinkin sitten kotia kohti. Bat:ille täytyy kyllä antaa kunniamaininta paitsi joustavuudesta että saatiin nollakoirailla ihan ilmatteeksi, niin myös palkinnoista! Palkintopussukasta löytyi vaikka minkälaista herkkua ja aarretta runsain mitoin. :) Vaikkei tätä palkintojen takia tehdäkään, tulee silti hyvä mieli kun saa hyviä ja mieluisia palkintoja. Nyt on Pasolla uusi hieno heijastinpanta, vinkupehmo johon se rakastui heti, juuttipatukka ja vielä kympin lahjakortti koiraherkkuihin ja lisäksi mulla karsaa, suklaata ja ruisnachoja (oli muuten tosi hyviä, suosittelen!).

Kakkosluokkalainen!!

Sunnuntain kisoissa Paso oli fantastinen kuten aina - pelasti pari mun mokaa ja nousi kakkosiin! :) :) :)

Lisää rapsaa tuonnempana, kuten myös ajatuksia herättäneestä Peetsan kurssista.

SM-kisoissa

No ei vaines, kun ihan vaan SeuranMestaruuksissa. ;)

Asiaankuuluvasti tietenkin kovasti uhosin etukäteen facessa, et voittamaan lähdetään Pason kanssa. :D Vaan kuinkas sitten kävikään. Tosi yllättäen (no heh heh) ohjasin kaksi hienoa hylkyrataa. Mutta hitsin hauskaa oli ja Paso oli hieno mies!

Ratapiirroksia ei ole eikä tule, koska en silloin heti muistanut niitä piirtää eikä enää ole kovin tarkkaa visiota että miten radat menivät. Kisassa oli siis sekä hyppy- että agilityrata. Joka tapauksessa väärään putken päähän erehdyttiin hyppärillä, koska jossain mielenhäiriössä asemoiduin väärälle puolelle pujottelua, vaikka en siltä puolen edes kertaakaan kävellyt tutustumisessa... Agiradalla taisi olla välistävetokuvio, jossa olin noin sata vuotta myöhässä ja jäljessä ja sitten mentiin taas vikaan kun se putki siellä houkutti. Tai jotain sinne päin. Siitä viis. Paso teki hyvää työtä ja meni sinne minne ohjasin aina kun ohjasin. Ja se teki fantastiset kontaktit - tuomarikin oikein erikseen kehui niitä! Hieno Paso.

Kuvat ovat taas Tommin napsimia ja niitähän saa isommaksi klikkaamalla.

Vaikka ei suoritustemme ansiosta palkintopallille päästykkään, niin arpaonni sentään suosi, ja saatiin siis palkinto kuitenkin! :D Eli jakamatta jääneet palkinnot siis arvottiin osallistujien kesken eli saatiin lohdutuspalkinto. ;) Positiivista sentään se, että vaikka Sanna-tuomari lupasikin bonuspisteitä sille, joka saa hänet nauramaan niin että tulee pissat housuun, niin niitä pisteitä ei sentään onnistuttu keräämään!

Agikisailujen jälkeen oli halukkailla mahdollisuus kokeilla viehejuoksua. Ja myöhän kokeiltiin! Paso oli ihan liekeissä vieheestä ja hoksasi heti, että kun vieheen kanssa juoksee lähtöpaikalle ja laskee irti, pääsee heti uudelle kierrokselle. :D Oliskohan se kolme kertaa ehtinyt juosta ees-taas-ees-taas ennenkun sain sen naarattua radalta pois... xD

Vieheilykuvat (c) Maija Aapalahti

Eka kierros... Ja kiinni on!!

Siis hetkinen... kun tästä päästää irti...

... se lähteekin taas karkuun!

Wuhuu! Sain sen!!

Ja taas mennään! :D 

Mietinkin tässä, että jos kävis lähimarketista ostamassa tommoisen pitkän kuminauhan ja sitois päähän tennispallon ja sitten koko komeuden tuohon pihaportilla kasvavaan mäntyyn, niin tarvisko Paso enää muuta viihdytystä ollenkaan? :D Ikiliikkuja olis keksitty? ;)

Hihnahommia

Tulin tänään kotiin ja sain lapsenvahdilta (mein lasten pappa) raportin:

"Käytiin koiran kanssa lenkillä. Sehän ei vedä yhtään hihnassa!"
"Joo, ei sen pidäkään vetää." :)
"Niin niin, mutta siis ei ollenkaan. Se on kun ihmisen mieli."
"Niin sen kuuluukin olla!" :D

Eipä siihen päälle voinut kun kiittää kauniisti kehuista ja olla tyytyväinen itseensä ja koiraansa. :)

Siitä huolimatta mennään viikonloppuna vähän tsekkailemaan hihnakäytöstä ja ohituksia vapaanakin Peetsan ja Marian silmien alle. Jos ei muuten niin mielenkiinnosta ja kertauksen vuoksi. Ja onhan se kiinnostavaa nähdä muitakin ja varmasti opettavaista. 

Sitäpaitsi tulee sikälikin hyvään saumaan, että viime viikolla kuminauha pääsi napsahtamaan pahan kerran poikki... Just ehdin laskea Pason vapaaksi metsätienpätkällä, jossa näkee aika pitkälle ja luulin ettei ole ketään tulossa. Ja sitten pusikosta tupsahti pariskunta labradorinnoutajan kanssa suoraan Pason nokan eteen. Ei muuten paljon multa kysellyt kun säntäsi toiselle jantterille uhittelemaan. Korvat lepatti koristeena, kun toimintavaihde ehti napsahtaa päälle. Niskapers-otteella ja kirosanojen saattelemana sain hakea pikku paviaanin pois sieltä. Ai että vitnatti. Ja nolotti! Mutta eihän kukaan ole täydellinen ja tilanne tosiaan tuli niin kirjaimellisesti puskista, ettei mitään rajaa. Tulipahan äänijänteet testattua oikeen toden teolla. :D

Kesäkuvahaaste

Konkkaronkka heitti haasteen:

 Laita seitsemän kuvaa kesästäsi, selitä kuvat vain yhdellä sanalla, 

 ja haasta sen jälkeen seitsemän muuta blogia tekemään sama.

Tämmöiset kuvat keräilin kasaan. Samalla totesin, että tänä kesänä on tullut tosi vähän kuvailtua yleensäkään mitään ja Pasoa vielä vähemmän. Timon varastoissa varmaan olisi paljon parempia kuvia ja bloginkin kätköissä kesän ajalta, mutta ajattelin että kivempi kuitenkin tähän laittaa ennen julkaisemattomia "arkistojen aarteita". (Viimeisen kuvan kohdalla tein poikkeuksen, koska se vaan on minusta niin upea, että se ansaitsee tulla julkaistuksi tässäkin, bannerista se kuitenkin poistuu jossain vaiheessa...)

metsäretket

Johanna <3

lapsenvahti

pihaleikit

vesileikit

leirit

riemu!!!

Jännä juttu... ensin surin, että mitään uimiskuvia ei oikein ollut, sitten ajattelin että ehkä ei sitten ole kauheasti kesällä uitu. Ja nyt huomaan, että kahta kuvaa lukuunottamatta on vesielementti aika vahvasti läsnä! :D Aika lapsipainotteista settiä, mutta tätä meidän kesä on aika pitkälti ollut. Oleilua kotipihalla, jossa on kirmannut epälukuinen määrä omia ja vieraita lapsia, retkeilyä lähiympäristön metsissä ja rannoilla, leireilyä (apua!! eräleiriraportti on edelleen kirjoittamatta o_O ) ja lepäilyä. Melkein koko kesä oltiin agitauollakin. Olisi ollut jokaista kuvaa kohti toinen, joisa kaikissa Paso makaa reporankana lattialla, matolla, teltassa, ulkona, sisällä, lasten kanssa, yksin... Eli huilattu on myös huolella! :D Ne ei nyt vaan mahtuneet tähän maagiseen seiskaan. ;)

Haaste lähtee eteenpäin:

Hiisille
Uruguayhin
Sudenkadulle (päiväkirja käynee blogista..)
Toffelle
Shanialle
Inez-äipälle
ja 
Ruuhkavuosiratsastajalle

Kuminauhaa

Viime syksystä lähtien (eli kokonaisen vuoden - oho!) olen pyöritellyt mielessä muutamia bloggausaiheita liittyen... niin, en oikein osaa selkeästi kuvailla mihin. Ehkä siksi ne ovat jääneet vain mielessä pyörittelyiksi. Ehkäpä nyt kuitenkin lähinnä liittyen semmoiseen suhteeseen koiran kanssa, vuorovaikutukseen, johtajuuteen, luottamukseen, viretason hallintaan... Nyt kun on ollut vähän vähempi tuota muuta kirjoittelua blogiin enkä jaksa tällä hetkellä oikein innostua pelkistä agipostauksista, niin ajattelinpa tarttua viimein toimeen. Toivottavasti tykkäätte!

Muistaakseni se oli Sanna, joka joskus kuvaili yhteistyötä agiradalla niin, että ohjaajan ja koiran välillä on ikäänkuin henkinen kuminauha, joka venyy tarvittaessa pitkäksi ja sitten taas "vetää" koiran lähelle ohjaajaa. Ja toisaalta, sitten kun homma syystä tai toisesta (yleensä ohjausvirheen / myöhässä olevan ohjauksen takia) menee pieleen, kuminauha katkeaa ja koira vilistää omille teilleen. Minusta se oli aika hyvin kuvailtu, ja  tuon kuminauha-ajatuksen voi yleistää myös muuhun elämään koiran kanssa.

Omistajan ja koiran välillä tulisi olla henkinen kuminauha. Ja sitä kuminauhaa olen viimeisen vuoden ajan Pason kanssa pyrkinyt lujittamaan. Omasta mielestäni kuminauha muodostuu ehkä suurimmalta osalta luottamuksesta. Puolin ja toisin. Kun lasken koiran vaikka metsälenkillä vapaaksi, haluan luottaa siihen, ettei se häviä horisonttiin ja että se tulee takaisin kun kutsun sitä ja muutenkin kuuntelee ja ottaa vastaan ohjeita. Toisaalta koiran pitää voida luottaa siihen, että se saa rauhassa mennä, rentoutua, touhuta omiaan minun sitä häiritsemättä ja että tarvittaessa puolustan sitä ulkopuolisilta (esim. vierailta koirilta ja ihmisiltä) ja kerron miten eri tilanteissa toimitaan.

Meidän kuminauha alkaa olla aika vahvaa sorttia Pason kanssa. :) Ja olen siitä lähes päivittäin todella iloinen. Pason kanssa on mukava liikkua oikeastaan missä tahansa. Osaan lukea sitä ja tiedän melkein aina mitä se ajattelee ja mitä se aikoo tehdä jo  ennenkuin se tietää itsekään. Ja kun osaan ennakoida sen päähänpistoja, ehdin myös ajoissa reagoimaan jos tarve vaatii.

Välillämme olevan henkisen kuminauhan ansiosta myöskin yleensä tiedän hämmästyttävän hyvin ja tarkasti missä Paso on, vaikka en näkisi sitä. Siis lenkkeillessämme. Sehän on lähes aina vapaana. Itse asiassa se voisi olla vapaana käytännössä vaikka aina, sen verran hyvin se on hallinnassa, mutta kun se nyt kuitenkin vähän niinkun on laitonta + vastaantulijathan ei tiedä sen hallinnassa olosta + on iisimpää ku ei tartte olla niin tarkkana... Niin siis vapaana ollessa tosiaan Paso ei pysy välttämättä mitenkään koko ajan juuri näköpiirissä, mutta siitä huolimatta pystyn oikeastaan parin metrin tarkkuudella sanomaan, missä se milloinkin on. Tyyliin tuossa mutkan takana, tuon kiven takana, tuolla pusikossa jne. Ja jos se joskus ei ole siellä missä luulen sen olevan, se yleensä onkin lähempänä. Uskomatonta, kun muistelee aikaa, jolloin sille oli pakko pukea heijastinliivi päälle päivälläkin, että edes välillä näin siitä vilauksen ja tiesin suunilleen missä se viilettää!

Toinen aivan mahtava juttu on mielentila ja se, miten pystyn sitä hallitsemaan ja toisaalta miten Paso pystyy välittämään minulle semmoista tyyneyttä ja mielenrauhaa vaikkapa hektisen työpäivän jälkeen. Pasohan on luonteeltaan melko kiihkeä, innostuu helposti ja kierrokset nousee nollasta sataan ja ylikin hetkessä. Tämä on mahtava ominaisuus harrastuksissa, mutta välillä hieman rasittavaa arkielämässä, esim. uloslähtötilanteissa. Siksi rauhoittumisen kanssa on tehty kovasti töitä. Aikoinaan yritin rauhoittaa opettamalla (namia kun on rauhallisesti aloillaan hetkenkin, ei huomiota kun sekoilee jne) mutta ei siitä tullut mitään, etenkään kun en pienten lasten kanssa pystynyt tarpeeksi säännölliseen ja systemaattiseen palkitsemiseen ja toisaalta oli mahdotonta olla huomioimatta koiraa, kun ulos oli pakko lähteä kun lapset oli puettu toppavermeisiin... Myöskään komentaminen ei juurikaan tehonnut, kun ei rauhoittunut niin ei rauhoittunut.

MUTTA! Kun suhde alkoi muuten olla kunnossa, huomasin että itse asiassa se oli oma mielentilani, joka vaikutti vahvasti Pason mielentilaan. Kun oikein tietoisesti harjoittelin rauhoittamaan itseni (hengitä syvään ja rauhallisesti, puhu rauhallisesti ja ei liian nopeasti, anna selkeitä ohjeita niin lapsille kuin koirallekin, pysy hyväntuulisena ja rentona) niin kas kummaa - koira rauhoittuikin aivan itsestään. Enää ei ollutkaan tarvetta edes miettiä palkkaamista, paikkakäskyjä tai muita temppuja! Koira on rauhallinen, kun minä olen rauhallinen. Ja kun koira on rauhallinen, minunkin on helppo olla rauhallinen. Ja lapsetkin on rauhallisempia ja kaikki ovat onnellisempia!

Kun hoksasin tämän mielentilajutun, aloin kiinnittää huomiota itseeni. Mistä huomaan, että meinaan itse kiihtyä? Puren hampaita yhteen, hengitän pinnallisemmin, jännitän niskaa ja hartioita, alan puhua nopeammin... Ja vaikka silloin sanoisin ja käskisin mitä, ei Paso pysty rauhoittumaan. Kun sitten rentoutan leuat ja hartiat, hengitän muutaman kerran oikein syvään ja rauhallisesti, tietoisesti rauhoitan olemustani niin kas - Pasoa ei tarvitsekaan enää käskeä olemaan rauhassa, vaan se sulaa rennoksi itsestään. Tätä aloin käyttää hyväksi myös lenkkeillessä. Kun haluan, että Paso verryttelee alkulenkistä rauhallisessa ravissa, hengittelen itse rauhassa, kävelen melko verkkaisesti ja irrottaessani hihnan en sano Pasolle mitään vaan huokaan syvään tai korkeintaan sanon hiljaa ja tyynesti "rauhassa" tai "ravia". Kun sitten jossain vaiheessa vähän itse reipastan askelta ja vain ajattelenkin, että no nyt voi vähän rillutella, niin pian Paso vilkaisee minua ja ottaa pienet spurtit pitkin pöpelikköä. Mutta se ei rauhassa tehdyn alun jälkeen missään vaiheessa edes kiihdy niin ylikierroksille, että se ei enää olisi kuulolla tai että se päättömästi säntäilisi päin puita tms. kuten joskus aikanaan. Saan sen takaisin rauhalliseen tilaan koska tahansa taas sillä "ravia" - kehoituksella. Ja kun tätä on tehty nyt vuoden päivät lähes päivittäin, Paso on käytännössä lähes koko ajan ihanan rennossa ja leppoisassa mielentilassa. Ja nyt se tosiaan toimii toisinkin päin - saan Pasolta itseeni rauhaa ja tyyneyttä, kun seurailen sen touhuja. Paso toimii myös hyvänä "ilmapuntarina". Jos huomaan sen alkavan kehiä kierroksia "tyhjästä" ja ryhtyvän levottomaksi, tiedän heti että nyt ei oman pääkopan sisältö ole ihan tasapainossa. Vaikka itse en välttämättä olisi vielä itsessäni stressiä, jännitystä, hermostumista, huonoa tuulta tms. huomannut, niin Paso kyllä huomaa - ja kertoo, kunhan osaan kuunnella!

Arki meillä on nykyään yleensä todella mukavaa ja sujuvaa. Koira toimii kuin ajatus, tai jos ei toimi, niin sitten on syytä allekirjoittaneen vähän vilkaista peiliin ja miettiä mikä mättää. Ja kyllä - väittäisin, että harrastuskentilläkin tästä syvemmästä suhteesta koiraan on vain ja ainoastaan hyötyä. Osaan jo melko hyvin lukea Pason viretasoa ja myös vaikuttaa siihen. Voin huoletta nostaa virettä paljonkin, koska tiedän että saan sen myös kiihtyneestä tilasta "alas". Treenien mennessä pieleen, en enää syytä koiraa, vaan mietin, mikä omassa mielialassani on pielessä. On turha selitellä että "tämä nyt vaan on tälläinen" tai "tämä on tänään ihan ylikierroksilla ja siksi pois hallinnasta", kun sen sijaan voin miettiä MIKSI se on levoton, miksi se ei tunnu kuuntelevan, miksi se on ylikierroksilla ja pois hallinnasta. Ja yleensä syy löytyy, mistäpä muualtakaan, kuin sieltä hihnan "ylä"päästä. Oli hankala työpäivä, lapset kiukuttelivat treeneihin lähtiessä, riitelin miehen kanssa, tekemättömät kotityöt ahdistivat, en olisi jaksanut lähteä treenehin, keskityin enemmän juoruiluun kuin treeniin valmistautumiseen... Silloin onkin parasta viedä koira hetkeksi autoon ja ihan vaikka vaan hengitellä. Sen jälkeen takaisin radalle, ajatellaan hattaroita ja päiväperhosia ja kappas! Kuminauha kestää taas ja yhtäkkiä kaikki sujuukin kuin itsestään. Koirasta on taas tullut rento, herkkä ja kuuliainen, jolloin on itsekin helppo rentoutua ja vain nauttia.

Se on sitä koiraharrastusta parhaimmillaan. Yhteistyötä, kumppanuutta, luottamusta.

Kommentoikaa. Heräsikö ajatuksia? Kirjoittelenko näistä jutuista lisää?

Mikään asiantuntijahan en missään tapauksessa ole, eikä minulla ole esittää tutkimustuloksia tai lähdeviitteitä. Nämä ovat vain ja ainoastaan omia pohdintoja ja huomioita, mitkä olen itse kokenut hyviksi ja toimiviksi jutuiksi. Seuraavaksi voisin kirjoitella vaikkapa siitä, miten meillä lähdetään treeneihin. Onnistunut treeni nimittäin alkaa jo kotona, kun minä ryhdyn vaihtamaan vaatteita. ;) Ja vieheleikistäkin on pitänyt kirjoittaa iät ja ajat...

Paso 2,5v.

Vähän hassu trimmaus, kun kone hyytyi kesken ajelun... Mutta kyllä siitä nyt näkee, miltä tuo nykyään näyttää... Aika hyvältä itse asiassa ainakin mun silmään. :)