Kuminauhaa

Viime syksystä lähtien (eli kokonaisen vuoden - oho!) olen pyöritellyt mielessä muutamia bloggausaiheita liittyen... niin, en oikein osaa selkeästi kuvailla mihin. Ehkä siksi ne ovat jääneet vain mielessä pyörittelyiksi. Ehkäpä nyt kuitenkin lähinnä liittyen semmoiseen suhteeseen koiran kanssa, vuorovaikutukseen, johtajuuteen, luottamukseen, viretason hallintaan... Nyt kun on ollut vähän vähempi tuota muuta kirjoittelua blogiin enkä jaksa tällä hetkellä oikein innostua pelkistä agipostauksista, niin ajattelinpa tarttua viimein toimeen. Toivottavasti tykkäätte!

Muistaakseni se oli Sanna, joka joskus kuvaili yhteistyötä agiradalla niin, että ohjaajan ja koiran välillä on ikäänkuin henkinen kuminauha, joka venyy tarvittaessa pitkäksi ja sitten taas "vetää" koiran lähelle ohjaajaa. Ja toisaalta, sitten kun homma syystä tai toisesta (yleensä ohjausvirheen / myöhässä olevan ohjauksen takia) menee pieleen, kuminauha katkeaa ja koira vilistää omille teilleen. Minusta se oli aika hyvin kuvailtu, ja  tuon kuminauha-ajatuksen voi yleistää myös muuhun elämään koiran kanssa.

Omistajan ja koiran välillä tulisi olla henkinen kuminauha. Ja sitä kuminauhaa olen viimeisen vuoden ajan Pason kanssa pyrkinyt lujittamaan. Omasta mielestäni kuminauha muodostuu ehkä suurimmalta osalta luottamuksesta. Puolin ja toisin. Kun lasken koiran vaikka metsälenkillä vapaaksi, haluan luottaa siihen, ettei se häviä horisonttiin ja että se tulee takaisin kun kutsun sitä ja muutenkin kuuntelee ja ottaa vastaan ohjeita. Toisaalta koiran pitää voida luottaa siihen, että se saa rauhassa mennä, rentoutua, touhuta omiaan minun sitä häiritsemättä ja että tarvittaessa puolustan sitä ulkopuolisilta (esim. vierailta koirilta ja ihmisiltä) ja kerron miten eri tilanteissa toimitaan.

Meidän kuminauha alkaa olla aika vahvaa sorttia Pason kanssa. :) Ja olen siitä lähes päivittäin todella iloinen. Pason kanssa on mukava liikkua oikeastaan missä tahansa. Osaan lukea sitä ja tiedän melkein aina mitä se ajattelee ja mitä se aikoo tehdä jo  ennenkuin se tietää itsekään. Ja kun osaan ennakoida sen päähänpistoja, ehdin myös ajoissa reagoimaan jos tarve vaatii.

Välillämme olevan henkisen kuminauhan ansiosta myöskin yleensä tiedän hämmästyttävän hyvin ja tarkasti missä Paso on, vaikka en näkisi sitä. Siis lenkkeillessämme. Sehän on lähes aina vapaana. Itse asiassa se voisi olla vapaana käytännössä vaikka aina, sen verran hyvin se on hallinnassa, mutta kun se nyt kuitenkin vähän niinkun on laitonta + vastaantulijathan ei tiedä sen hallinnassa olosta + on iisimpää ku ei tartte olla niin tarkkana... Niin siis vapaana ollessa tosiaan Paso ei pysy välttämättä mitenkään koko ajan juuri näköpiirissä, mutta siitä huolimatta pystyn oikeastaan parin metrin tarkkuudella sanomaan, missä se milloinkin on. Tyyliin tuossa mutkan takana, tuon kiven takana, tuolla pusikossa jne. Ja jos se joskus ei ole siellä missä luulen sen olevan, se yleensä onkin lähempänä. Uskomatonta, kun muistelee aikaa, jolloin sille oli pakko pukea heijastinliivi päälle päivälläkin, että edes välillä näin siitä vilauksen ja tiesin suunilleen missä se viilettää!

Toinen aivan mahtava juttu on mielentila ja se, miten pystyn sitä hallitsemaan ja toisaalta miten Paso pystyy välittämään minulle semmoista tyyneyttä ja mielenrauhaa vaikkapa hektisen työpäivän jälkeen. Pasohan on luonteeltaan melko kiihkeä, innostuu helposti ja kierrokset nousee nollasta sataan ja ylikin hetkessä. Tämä on mahtava ominaisuus harrastuksissa, mutta välillä hieman rasittavaa arkielämässä, esim. uloslähtötilanteissa. Siksi rauhoittumisen kanssa on tehty kovasti töitä. Aikoinaan yritin rauhoittaa opettamalla (namia kun on rauhallisesti aloillaan hetkenkin, ei huomiota kun sekoilee jne) mutta ei siitä tullut mitään, etenkään kun en pienten lasten kanssa pystynyt tarpeeksi säännölliseen ja systemaattiseen palkitsemiseen ja toisaalta oli mahdotonta olla huomioimatta koiraa, kun ulos oli pakko lähteä kun lapset oli puettu toppavermeisiin... Myöskään komentaminen ei juurikaan tehonnut, kun ei rauhoittunut niin ei rauhoittunut.

MUTTA! Kun suhde alkoi muuten olla kunnossa, huomasin että itse asiassa se oli oma mielentilani, joka vaikutti vahvasti Pason mielentilaan. Kun oikein tietoisesti harjoittelin rauhoittamaan itseni (hengitä syvään ja rauhallisesti, puhu rauhallisesti ja ei liian nopeasti, anna selkeitä ohjeita niin lapsille kuin koirallekin, pysy hyväntuulisena ja rentona) niin kas kummaa - koira rauhoittuikin aivan itsestään. Enää ei ollutkaan tarvetta edes miettiä palkkaamista, paikkakäskyjä tai muita temppuja! Koira on rauhallinen, kun minä olen rauhallinen. Ja kun koira on rauhallinen, minunkin on helppo olla rauhallinen. Ja lapsetkin on rauhallisempia ja kaikki ovat onnellisempia!

Kun hoksasin tämän mielentilajutun, aloin kiinnittää huomiota itseeni. Mistä huomaan, että meinaan itse kiihtyä? Puren hampaita yhteen, hengitän pinnallisemmin, jännitän niskaa ja hartioita, alan puhua nopeammin... Ja vaikka silloin sanoisin ja käskisin mitä, ei Paso pysty rauhoittumaan. Kun sitten rentoutan leuat ja hartiat, hengitän muutaman kerran oikein syvään ja rauhallisesti, tietoisesti rauhoitan olemustani niin kas - Pasoa ei tarvitsekaan enää käskeä olemaan rauhassa, vaan se sulaa rennoksi itsestään. Tätä aloin käyttää hyväksi myös lenkkeillessä. Kun haluan, että Paso verryttelee alkulenkistä rauhallisessa ravissa, hengittelen itse rauhassa, kävelen melko verkkaisesti ja irrottaessani hihnan en sano Pasolle mitään vaan huokaan syvään tai korkeintaan sanon hiljaa ja tyynesti "rauhassa" tai "ravia". Kun sitten jossain vaiheessa vähän itse reipastan askelta ja vain ajattelenkin, että no nyt voi vähän rillutella, niin pian Paso vilkaisee minua ja ottaa pienet spurtit pitkin pöpelikköä. Mutta se ei rauhassa tehdyn alun jälkeen missään vaiheessa edes kiihdy niin ylikierroksille, että se ei enää olisi kuulolla tai että se päättömästi säntäilisi päin puita tms. kuten joskus aikanaan. Saan sen takaisin rauhalliseen tilaan koska tahansa taas sillä "ravia" - kehoituksella. Ja kun tätä on tehty nyt vuoden päivät lähes päivittäin, Paso on käytännössä lähes koko ajan ihanan rennossa ja leppoisassa mielentilassa. Ja nyt se tosiaan toimii toisinkin päin - saan Pasolta itseeni rauhaa ja tyyneyttä, kun seurailen sen touhuja. Paso toimii myös hyvänä "ilmapuntarina". Jos huomaan sen alkavan kehiä kierroksia "tyhjästä" ja ryhtyvän levottomaksi, tiedän heti että nyt ei oman pääkopan sisältö ole ihan tasapainossa. Vaikka itse en välttämättä olisi vielä itsessäni stressiä, jännitystä, hermostumista, huonoa tuulta tms. huomannut, niin Paso kyllä huomaa - ja kertoo, kunhan osaan kuunnella!

Arki meillä on nykyään yleensä todella mukavaa ja sujuvaa. Koira toimii kuin ajatus, tai jos ei toimi, niin sitten on syytä allekirjoittaneen vähän vilkaista peiliin ja miettiä mikä mättää. Ja kyllä - väittäisin, että harrastuskentilläkin tästä syvemmästä suhteesta koiraan on vain ja ainoastaan hyötyä. Osaan jo melko hyvin lukea Pason viretasoa ja myös vaikuttaa siihen. Voin huoletta nostaa virettä paljonkin, koska tiedän että saan sen myös kiihtyneestä tilasta "alas". Treenien mennessä pieleen, en enää syytä koiraa, vaan mietin, mikä omassa mielialassani on pielessä. On turha selitellä että "tämä nyt vaan on tälläinen" tai "tämä on tänään ihan ylikierroksilla ja siksi pois hallinnasta", kun sen sijaan voin miettiä MIKSI se on levoton, miksi se ei tunnu kuuntelevan, miksi se on ylikierroksilla ja pois hallinnasta. Ja yleensä syy löytyy, mistäpä muualtakaan, kuin sieltä hihnan "ylä"päästä. Oli hankala työpäivä, lapset kiukuttelivat treeneihin lähtiessä, riitelin miehen kanssa, tekemättömät kotityöt ahdistivat, en olisi jaksanut lähteä treenehin, keskityin enemmän juoruiluun kuin treeniin valmistautumiseen... Silloin onkin parasta viedä koira hetkeksi autoon ja ihan vaikka vaan hengitellä. Sen jälkeen takaisin radalle, ajatellaan hattaroita ja päiväperhosia ja kappas! Kuminauha kestää taas ja yhtäkkiä kaikki sujuukin kuin itsestään. Koirasta on taas tullut rento, herkkä ja kuuliainen, jolloin on itsekin helppo rentoutua ja vain nauttia.

Se on sitä koiraharrastusta parhaimmillaan. Yhteistyötä, kumppanuutta, luottamusta.

Kommentoikaa. Heräsikö ajatuksia? Kirjoittelenko näistä jutuista lisää?

Mikään asiantuntijahan en missään tapauksessa ole, eikä minulla ole esittää tutkimustuloksia tai lähdeviitteitä. Nämä ovat vain ja ainoastaan omia pohdintoja ja huomioita, mitkä olen itse kokenut hyviksi ja toimiviksi jutuiksi. Seuraavaksi voisin kirjoitella vaikkapa siitä, miten meillä lähdetään treeneihin. Onnistunut treeni nimittäin alkaa jo kotona, kun minä ryhdyn vaihtamaan vaatteita. ;) Ja vieheleikistäkin on pitänyt kirjoittaa iät ja ajat...