Henkimaailman juttuja

Sanokaa hölynpölyksi, mutta väitän, että meillä on Pason kanssa henkinen yhteys. Sitä on hurjan vaikea selittää, mutta tunnen sen jokaisella lenkillä. Ja nautin siitä ihan sanomattoman paljon. 

Ensinnäkin, tiedän lähes poikkeuksetta jopa ihan muutamien metrien tarkkuudella missä Paso on, vaikka en näkisi sitä. Eli siis esimerkiksi tien tai polun mutkitellessa Paso menee pois näkökentästä, mutta tiedän, että ei ole tarvetta alkaa huudella sitä takaisin, koska se on juuri tuon kiven tai pensaan takana. Ja se voi siis olla ihan eri paikka, kuin missä se hävisi näkyvistäni. Toki tässä on osittain varmasti sitäkin, että aika hyvin tunnen jo koirani, tiedän miten se liikkuu, minkälaisiin paikkoihin pysähtyy nuuhkimaan jne ja toisaalta Paso tuntee minut ja tietää miten kauas sen on "lupa" mennä. Mutta silti. En vaan osaa selittää täysin sitä voimakastakin tunnetta tai intuitiota, että tiedän lähes aina tarkalleen missä se viilettää, vaikka tosiaan useinkaan en näe koko koiraa. Paso kun on aika vahvasti maaston värinenkin ja sitä voi olla todella vaikea erottaa etenkin jos se on paikoillaan.

Missä koira?

Joskus sitten pääsee kuitenkin käymään niin, että Paso "häviää" enkä yhtäkkiä tiedäkään missä se on. Tai oikeammin, minulla oli se tunne, että tuossa se on, mutta en näe sitä, vaikka katson juuri sinne, missä sen ns. "piti" olla. Nyt olen jo oppinut kuitenkin malttamaan mieleni. Alan katsellaa haravoida maastoa, ensin suunilleen siltä etäisyydeltä, missä se normaalisti on. Ja sitten kauempaa ja kauempaa. Ja taas - lähes poikkeuksetta - koira ilmaantuu näkyviin huomattavasti lähempänä, kuin luulin sen olevan, yleensä melko tarkkaan siitä, missä alunperinkin olin olettanut sen olevan. Se on vaan ollut niin paikoillaan tai jotenkin jonkun kiven tai kannon takana niin, etten katsomisesta huolimatta huomannut sitä. Alkuperäinen intuitio osoittautuu siis oikeaksi, aloin vaan etsiä turhaan kauempaa, kun järki väitti ettei se voi olla siinä kun ei sitä kerran näy siinä.

Entä nyt?

Toisekseen tämä nykyinen lempiaiheeni, mielentila. Senkin huomaa selkeimmin lenkeillä, jossa ollaan ihan kahdestaan ilman ihmeempiä häiriöitä. Olen oppinut nauttimaan siitä rauhasta ja tyyneydestä, jota saan nykyään Pasolta takaisin. Leppoisaa ja malttavaista mieltä lenkkeilyyn on pitkään opeteltu ihan tietoisesti. Olen hallinnoinut Pason mielentilaa, vaatinut lenkkien alussa ja lopussa, välillä keskelläkin rauhoittumista, ravia, malttia. Ja samalla opetellut itse hallitsemaan omaa olemustani ja mieltäni niin, että voin yleensäkään vaatia rauhaa koiralta. Koska jos itse on stressaantunut, kiukkuinen, säheltävä häsääjä eikä pysty olemaan 100% läsnä tässä ja nyt, on turhaa ja epäoikeudenmukaista vaatia koiralta tyyntä ja hyvää mielentilaa. Ja vaikka vaatisikin, ei sitä tule saamaan. Mutta kun itse olen oppinut jättämään maailman hälyn ja muun elämän huolet pois mielestä, hengittämään rauhassa, katsomaan ympärilleni, asettumaan - niin kas - koirakin on rauhoittunut! Kyllä se edelleen iloisesti säntäilee, mutta ei kehi sellaisia älyvapaita kierroksia, että tarvitsisi pelätä sen juoksevan päin puuta tai kalliolta alas aivottomasti säntäillessä. Se saattaa riehaantua kovastikin ja juosta hippulat vinkuen hyvinkin kauas, mutta korvat ovat auki koko ajan minun suuntaani ja se todella tottelee silloin kun tarve vaatii.
Nähty vaiva siis kantaa hedelmää. Kun olen opettanut sekä itseni, että koirani hallitsemaan mielentilaa, saan nyt rauhallisesta, vakaasta ja onnellisesta koirastani itselleni sellaista voimaa ja rauhaa, etten olisi uskonut sen olevan mahdollista. Ihan vain hengailemalla sen kanssa ja seurailemalla sen touhuja.

Enää Pasolta ei tarvitse erikseen vaatia tai edes pyytää semmoista leppoisaa lenkkeilyfiilistä. Se putoaa siihen oikeaan ja haluttuun mielentilaan itsestään, kun lasken sen irti. Hiljalleen se ravailee ja nuuskuttelee. Verryttelee, ravailee ja tutkailee omiaan. Sopivaksi katsomansa ajan päästä se ottaa vähän reippaampia spurtteja. Vilkaisee minuun, lähdenkö riemuun mukaan ja koska yleensä lähden (en muuten, mutta sillai henkisesti, ei sitä voi hymyilemättä ja ilostumatta katsella!) se riemastuu lisää. Säntäilee, rallattaa, kantaa keppejä, hyppii ja loikkii sydämensä kyllyydestä. Ja sitten se taas laskeutuu siihen normaaliin rauhaan ravailemaan ja nuuhkimaan. Rallattelun määrä riippuu kulloisestakin energian määrästä. Jos on kovasti treenailtu ja tehty pitkiä lenkkejä, voi olla ettei Paso riemastu missään vaiheessa oikein riehumaan, tai voi olla että se tekee sitä melkein koko lenkin, jos aktivointia on ollut vähemmän. 

Välillä pitää suorittaa ympäristön tarkkailua vähän korkeammalta.

Kolma juttu on vielä se, mitä kaikkea Paso minulle kertookaan, kun vain "kuuntelen" sitä. Nykyään tiedän, onko meidän edellä mennyt koiria tai ihmisiä lähiaikoina. Tiedän myös jo huomattavasti ennen kuin näen itse, jos vastaan on tulossa joku. Todennäköisesti tiedän jopa sen, onko tällä jollakulla koiraa vai ei. Paso kyllä tietää, onhan sillä paljon tarkemmat aistit kuin minulla, ja se myös kertoo kun vaan osaa katsoa. En osaa edes sanoa mistä oikeastaan tiedän, mutta tiedänpähän vain, milloin on syytä ottaa koira kiinni tai ainakin käskyn alle selän taakse kulkemaan. Sen vaan näkee siitä. Olemuksesta. Tai ei oikeastaan edes siitä, sen tuntee. Mielentila muuttuu. Ja kun Pason mielentila muuttuu, tunnen sen, koska omanikin muuttuu. Herään omista aatoksistani yhtäkkiä tarkkaavaisemmaksi. Tai ehkä kuitenkin näenn jotain heinoisia muutoksia Pason eleissä, liikkeissä, asennossa.. Ehkä nämä mielentilajutut ja henkiset yhteydet on huuhaata, mutta jotenkin sen vaan nykyään tietää. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen ottanut koiran kiinni, koska minulle on tullut tunne, että joku kulkee ihan mutkan takana edellä tai on tulossa vastaan. Eikä ole ollut turhia kertoja. Niinkin on käynyt useamman kerran, että olen ihmetellyt "mitä se nyt vahtaa että tuolla muka joku kulkee, eihän siellä näy ketään" ja kas kummaa - kohta ollaan nenäkkäin jonkun puskista pölähtäneen marjastajan tai koiranulkoiluttajan kanssa. Olisi pitänyt niilläkin kerroilla luottaa koiraan ja omaan intuitioon. Nykyään aika herkästi jo luotankin.

Kuka tulee?

Tämmöisiä pohdin tässä männä viikolla lenkillä. Tai aika useinkin pohdin. Enimmäkseen lähinnä nautin siitä yhteydestä mikä meillä on ja luonnosta ympärillä. Rauhasta ja voimasta, mitä niiltä lenkeiltä saa. Itsestäänhän sitä oppii koko ajan uutta ja Paso on mitä parhain opastaja. Olen ehkä vähän hurahtanut näihin mielentilajuttuihin. Sorppa. ;)

Pitkä tie on kuitenkin kuljettu siitä, kun Pasolle oli pakko pukea päiväsaikaankin heijastiliivi, että edes joskus näkisin siitä vilauksen, kun se viiletti pitkin maisemaa enkä oikein koskaan luottanut siihen tuleeko se takaisin kun kutsun vai tekeekö se ensin kunniakierroksen naapuripitäjässä. http://www.youtube.com/watch?v=FNhZOTmC6-8&feature=youtu.be


Edit: Minähän olin kirjoittanut lähes samanlaisen postauksen jo syyskuussa! :D No, kertaus on opintojen anoppi tai miten se nyt menikään? ;) http://paso-energiaa.blogspot.fi/2013/09/kuminauhaa.html