perjantai 31. tammikuuta 2014

Ehkä me sitten vaan oltiin kaikki tosi huonoja?

... vai olisko kenties kuitenkin ollut vähän vaikeat radat, kun kummassakaan kisassa ei missään säkäluokassa tullut yhtään nollaa?

Kyseessä siis viime viikonlopun City-belgien kisat, jossa tuomarointitehtäviä hoiti harjoittelijatuomari Janne Karstunen.

Mulla meinasi jäädä agilityrataan tutustumattakin, onneksi yksi tuttu kaveri ystävällisesti huikkasi, että menehän tutustumaan, tuomarin puhuttelu oli ja meni jo, kun tultiin lenkiltä... Kisakirjeessä siis oli ilmoitettu, että rata on valmiiksi rakennettu ja siihen saa tutustua halutessaan jo ennen tuomarin puhuttelua. Ilmoittautuessani kysyin, onko kisa aikataulussa eli onko rataantutustuminen ajallaan. Minulle sanottiin että on, tai jopa vähän myöhässä. Tämän mukaan elettiin, mutta niin vaan oli tuomarin puhuttelu pidetty reilusti ennen ilmoitettua aikaa ja kisa alkoi silloin, kun oli aikataulussa ilmoitettu rataantutustuminen. No, oma moka kun luotin ilmon infoon enkä kytännyt kehän laidalla. Onneksi kuitenkin ehdin vähän ainakin kävelemään rataa, eikä meidän hylky siitä olisi varmaan miksikään muuttunut, vaikka olisin kävellyt siellä puoli tuntia. ;)

Rata näytti tältä:


Pasohan oli putkessa, ennenkun ehdin kissaa sanoa... Se oli menossa putkeen jo suoraan ykköshypyltä, mutta kuuliaisena partiolaisena se suoritti kakkosen ja sitten urku auki... xD Ok, mun ohjaus oli haparoivaa, ehkä - EHKÄ - tosinatsitiukkuudella olisin saattanut saada sen puomille. Tai sitten en. No otettiin uusi lähtö puomille, nätti nopea kontakti, josta hyppykuviot ja putkeen hienosti. Huutelin perään putkijarrukäskyjä, mutta ne varmaan oli tarkoitettu jollekin muulle Pasolle, kun Paso Pasaselle, koska se viiletti kiharat suorana putkesta ulos ja kävi hyppäämässä kakkoshypyn. Sitten kepeille väärin sisään, mutta mua ei vaan huvittanut alkaa korjata, kun halusin vaan eteenpäin ja pois... xD 
Sitten taas ihan nätisti onnistuneita kuvioita ja hyvä kontakti Aalle, mutta 13 ohi ja Paso lepatti kohti putkea. Kääntyi kyllä takaisin, kun jäin huutelemaan. 17-hypyllä olin ajatellut, että tarvitaan hyvä haltuunotto, ettei 18 tule väärästä suunnasta. Haltuunotto onnistui ja tuli kiva pieni hyppy, mutta sitten Paso sai silmiinsä A-esteen ja koko 18 meni "ohi". Ja mua vaan nauratti kun meillä vähän lepatti! :D Mut hyvä kontakti taas ja hyvällä vauhdilla maaliin. Semmonen rata sitten. Ainakin meillä oli hauskaa...

Hyppärille valmistauduin sitten paremmin. Ymmärsin jo tämän "tutustu omaan tahtiin" - kuvion paremmin, että se tosiaan sitten tarkoitti sitä, että tuomarin puhuttelun jälkeen aikaa ei enää juurikaan ole. Rata vaikutti heti ensi katsomalta epätoivoisen vaikealta. Kun sitten olin kymmenen minuuttia sitä hiulannut ja pohtinut erilaisia vaihtoehtoja ja kokeillut ja miettinyt, sain päätettyä miten yritän ohjata ja olin sitä mieltä, että se periaatteessa on mahdollisuuksien rajoissa, joskin melko epätodennäköistä, suorittaa puhtaasti. Rata näytti suunilleen tältä:
(18-hyppy oli jotenkin vinoisesti, vaikka kuvassa on suoraan ja 10kin ehkä jotenkin vähän eri tavalla, mutta you got the point)

Etenkin alku tuntui epätoivoiselle. En vaan keksinyt kertakaikkiaan mitään ohjausta, joka olisi ollut kaikilta osin hyvä ja varma. Joka kuviossa oli joku kohta, että jään joko auttamatta jälkeen, koira menee hypyn väärään suuntaan tai kiertää / ohittaa kokonaan taikka sitten jään niin sen tielle, että rima tippuu. Päädyin ohjaamaan kakkosen takaakiertona ja tehdä siihen persjätön, sitten kolmonenkin ikäänkuin takaakiertona ja idea oli liikkua itse niin reippaasti eteenpäin, että olisin aavistuksen edellä ja ehtisin tyrkätä neloselle. No ei ihan toteutunut se. Paso viiletti viisi metriä mun edellä ja ohi nelosen. Ei se kyllä putkeen mennyt, ei tainnut oikein itsekään tietää mihin oli menossa. ;) Ehkäpä tässä kohtaa joku vastakkainen käsi olisi voinut pelastaa, mene ja tiedä. 
8-hypyn takaakierron ja valssin jotenkin sössin itse niin, että kierrätin Pason koko esteen ympäri. Sitten olin hetken eksyksissä putkensuiden kanssa, mutta päästiin takaisin radalle. Kepeille asti oli ihan sujuva pätkä ja saatiin vielä 14-hypylle nätti pieni hyppy ja käännös kohti keppejä ilman että Paso karkasi kolmoselle takaakiertona (kuten aika moni muu koira) mutta sitten vedin sen itse kepeille väärin sisään... Nyt korjasin pujottelun ja loppurallattelut sujuivat ihan kelvollisesti, joskin 20-hypylle tuli pitkän pitkä kaarre. Mutta maaliin päästiin, esteet suoritettiin numerojärjestyksessä ilman ylimääräisiä ohjelmanumeroita, ja siitä olen aika ylpeä kuitenkin näin haastavalla radalla. Hylkyhän siellä tulosluettelossa lukee kolmen kiellon jälkeen, mutta siitä viis. Ja rimatkin pysyivät ylhäällä! :)

Mutta se oli semmoinen kisareissu se. Ei noustu kolmosiin ei. Mut ei kyllä noussut noista kisoista kukaan muukaan...



Ja ainiin! Edellisenä päivänä ennen kisoja oltiin Sannan valmennuksessa. Siellä Paso oli täydellinen, enkä minäkään ihan onneton ollut! :) Rata oli tämmöinen:


... ja me oltiin ihan liekeissä. ;) En nyt jaksa väsätä tarkempaa selostusta. Jos jotakuta kovastipaljon kiinnostaa joku kohta miten mentiin, niin saapi kysyä. :) 

Videoita on sekä valmennuksesta että kisoista, mutta ne saa odottaa johonkin muuhun päivään. Nyt ei jaksa enää väsätä.



perjantai 24. tammikuuta 2014

Agilitya pukkaa

Hurjasti on aksailtu, mutta aikaa ja energiaa bloggailuun on ollut aika hintsusti.

Viime viikonloppuna käytiin Pason kanssa Vantaalla juoksemassa kolme kisaa. Tuloksina vitonen, kymppi ja jos nyt ei ihan helvetin- niin ainakin melkoisen hyvä hylky. 

Radat olivat Martti Salosen käsialaa ja mukavan vauhdikkaat ja sujuvat olematta kuitenkaan itsestäänselvän helpot. :) A-rata näytti tältä: 

Vitonen ropsahti jo heti kakkosesteeltä, josta rima alas. Mun typerä virhe, kun en luottanut koiran. Pitelin liian kauan, kun pelkäsin että se muka menee putkeen, enkä päästänyt sitä hyppäämään ennenkuin viime hetkessä. Paso jo selvästi luuli, että olen tekemässä viskileikkausta ja jatketaan 8-hypylle ja kun käännyinkin putkea kohti se alkoi kääntyä ilmassa jo uuteen suuntaan siivekkeen ympäri ja veti riman alas. No, oma moga. Loppurata oli nautinnollinen. :) Tuolla vitosella sijoituttiin kahdeksanneksi, etenemä oli 3,78, mihin olin oikein tyytyväinen, etenkin kun Aa mentiin kahteen kertaan. Ei hiiviskelyä kontakteilla! :)

Toinen rata oli jotakuinkin ensimmäinen takaperin. Reitti siis osattiin jo. ;) 


Ei vaikuttanut mitenkään mahdottomalta, mutta rimoja putosi taas. :( Tällä kertaa este 10, johon ei ollut mitään erityistä syytä, se oli vaan semmoinen "niitä nyt joskus tippuu" pudotus. Toinen vitonen sitten vielä viimeiseltä rimalta. Siinä oli mulla aavistuksen huolimaton ohjaus ja Paso hyppäsi 19 pitkälle, muodostui pitkä kaarre ja se meinasi ajautua 20 ohi ja kun älysin hihkaista sen haltuun ja viimeiselle esteelle, oli hyppy niin vino, että saattoi osittain siksi pudota rima. Tiedä häntä. Lopputulos kuitenkin 10, sijoitus 11. ja etenemä hienot 4,13! Tosi tyytyväinen saa olla tähänkin rataan, vaikka siinä hetkessä silloin nuo riman pudotukset harmittivatkin ihan vietävästi. Mietin jo, kannattaako hyppärille jäädäkään, kun kerran rimat ei tänään pysy. Etenkin, kun kyseessä oli myöhäisillan kisat, hyppärin arvioitu rataantutustuminen oli 22.20... No, jäin kuitenkin ja hyvä kun jäin. Ihan kaikki eivät jääneet ja viimeinen kisa menikin sukkelaan, viimeinen koirakko kuulutettiin radalle samaan aikaan, kun rataantutustumisen piti vasta alkaa, eli kotimatkalle päästiin onneksi arvioitua aikaisemmin.

Hyppäri näytti tältä: 

Vähän meinasi epätoivo iskeä tuota katsoessa... Valssaaminen kun ei ole ollenkaan meidän leipälaji. ;) Mutta ei muuta kun härkää sarvista ja radalle. Kaikista etukäteisepäilyistä huolimatta Paso ei mennyt 5 putken väärään päähän, kääntyi (joskin vähän pitkällä kaarteella koska mun valssi...) 7-hypylle ja aika iisisti 8 putkeenkin oikeaan päähän. Ja mitä minä teen sitten??? No en ainakaan yhtään mitään kertoakseni koiralle, että putken jälkeen ei mennä suoraan... Pieni puolivalssi olisi riittänyt ja olisimme jatkaneet virheittä matkaa, mutta minäpä heiluin käsi ojossa, joten Paso tuli putkesta, kääntyi minua kohti ja juoksi 7- ja 9-hyppyjen välistä. AUTS! No, ihan sama, ajattelin ja lähetin koiran uudestaan putkeen, tein sen pirkaleen puolivalssin ja jatkettiin rata loppuun täysin virheettömästi. Että näin tällä kertaa. Tyytyväinen olin kuitenkin rataan ja etenkin Pasoon. Sen kanssa on vaan niin mahtavaa kisailla!

Kuutamokävelyllä käytiin vielä ja yhdentoista aikoihin iltasella lähdettiin köröttelemään kotia kohti. Eipä ollut moittimista koiran vireessä, vaikka kisat olivatkin iltamyöhällä. Melkein sanoisin, että meidän parivaljakko jopa toimi paremmin, kun normaaleissa aamupäivä / päiväkisoissa.

Ihan hirveän montaa tuntia ei ehditty lepoa ottaa, kun kello jo herätti paukkupakkaseen hallille Sami Wessmanin valmennukseen. Upeasti Paso jaksoi vielä treenatakin kisarutistuksen päälle! :) Loppupäivästä sitä ei kyllä kummemmin tarvinnut enää aktivoida. :D

Sami oli laatinut tämmöisen kivan ja hauskan harjoituksen:


Etukäteisohjeena oli miettiä, mikä kohta itsestä tuntuu semmoiselle kiinnostavalle / haastavalle, että haluaisi harjoitella. Että pakko ei ole koko rataa edes yrittää ellei siltä tunnu. 

Ennen varsinaista treenaamista Sami puhui hieman omista treenailuperiaatteistaan, ja viisaita puhuikin. Ainakin minun mielestäni. Että muutamalla perusohjauksella ja niiden yhdistelmillä selviää (ne taisi olla valssi, edessä- ja takana leikkaus sekä takaakierto), yksinkertainen ohjaus on usein "kikkailuja" parempi, tärkeää on jokaisen miettiä se OMA itselle sopiva ohjaustyyli ja periaatteet ja sitten toteuttaa niitä, eikä muuttaa tyyliä jokaisen eri kouluttajan mielipiteen mukaan. Yhdessä käveltiin vielä rata läpi ja mietittiin erilaisia ohjausvaihtoehtoja eri kohtiin. Sitten ruvettiin treenailemaan. Kylmää kyytiä oli hallissa olo, kun pakkasta oli melkein 20 astetta. Pilkkihaalarin alle olin pukenut fleecet, toppahousut ja vuorellisen fleecetakin eikä se ollut tippaakaan liiottelua. Toisaalta, juostessa kyllä viimeistään lämpenivät varpaat ja sormetkin, vaikka haalarista ja fleecetakista kuoriutuikin. :D Tehtiin kaksi 10 minuutin pätkää, ettei rasitettu kylmässä liikaa ketään kerralla ja toisaalta että odotteluaika kenelläkään ei jäänyt niin pitkäksi että olisi ehtinyt välissä jäähtyä palelevaiseksi.

Itse olin ajatellut, että meille pitäisi olla mahdollista selvittää koko rata parissa pätkässä ja että alkupuolisko (1-10) olisi meille vaikeampi lopun ollessa lähinnä iloista rallattelua. Ja näinhän se olikin. Ensin hiottiin pikkuisen takaakierrätyksiä (pitää luottaa koiraan enemmän ja lähettää se kauempaa, että ehdin itse eteenpäin). 3- ja 4- hypyille molemmille tehtiin persjätöt (saksalaiset siis kait sitten...). Tosin se jälkimmäinen jäi ehkä useammin tekemättä kuin tuli tehtyä, kun en päässyt ajoissa liikkeelle, mutta sillä ei sujuvuuden kannalta ollut väliä, Paso irtosi joka tapauksessa hyvin putkeen. Sitten 6-hypylle pysähdyttiinkin harjoittelemaan - tittididii.... valssia! Sami piirteli viivoja maahan, missä koira on kun se ponnistaa ja missä se on kun se lähtee viimeiseen askeleeseen ennen ponnistusta (ja se on muuten hiton kaukana siitä esteestä silloin...). Valssin pitäisi olla menossa jo silloin. Ja sitten piirrettiin viivoja siitä mihin suuntaan sen valssin piti olla menossa... Kyllähän ne siitä paranikin, kun oikein hiulattiin ja Pason hyppy lyheni metrejä ja kuono kääntyi täydellisesti oikeaan suuntaan seuraavaa estettä kohti. Mutta kyllä on vaikeaa tuo valssaaminen! No, niitä tuli nyt kotiläksyksi... Kun valssista selvittiin kunnialla, onnistui 7-8-9 aika sujuvasti, kunhan uskalsin lähettää 8-takaakiertoon tarpeeksi ajoissa että ehdin itse alta pois ja kohti ysiä. Sitten pidettiin tauko.

11-15 olikin hauska pätkä. Olin suunnitellut juoksevani persjätön 13-hypylle ja sen jälkeen saksalaisella 14 ja lähetys putkeen. Kun tämän suunnitelmani kerroin rataantutustumisessa, pääsi Samilta hämmästynyt "o-hhoh..." Edelleen olin sitä mieltä, että kyllä se persjättö siinä onnistuu ja ei Paso silti karkaa 15 putken väärään päähän vaan saan sen 14-hypylle. Mutta muutin sitten kuitenkin suunnitelmaa ja suostuin valssaamaan 13-hypylle, kun kerran koutsi niin sanoi. No ihan hyvinhän se meni. Paso tuli miljoonaa putkesta, lähti upeasti etenemään 11-12 niin, että pystyin leieröimään 6-hypyn takaa. No problems. Sitten tuli se itselleni nautinnollisin kohta: "Kyllä sä itse asiassa pystyt sen persjätönkin sinne tekemään" :D JES! Kokeiltiin sitten silleenkin ja ihan oikeastaan yhtä hyvin onnistui sekin. Tosin sitten yhdessä päädyttiin siihen tulokseen, että valssilla kuvio on hallitumpi ja varmempi, mutta huomautin perään, että persjätöllä se on tosi paljon hauskempi. :D Vauhdikkuus on vaan niin kivaa. Sami siihen tuumasi, että näkökantahan se on toikin, ja pitäähän harrastuksen olla kivaa! 

Loppukuvioissa ei ollut mitään kovin ihmeellistä. Se vain oli aika hyvä havaita, miten paljon koiran reittei lyheni ja suoraviivaistui, kun kävin sen hakemassa putkien suulta sen sijaan, että olisin vain kauempaa lähetellyt. Ja taas säästettiin sadasosasekunteja! 

Mielettömän hyvä ja kiva koulutus, toivottavasti päästään toistekin mukaan. :)


lauantai 11. tammikuuta 2014

Mahotonta meininkiä!

:D Niin... semmoista se mun ja Johannan yhteinen treenaaminen usein on. Meillä on hirmuisen hauskaa, ja niin on koirillakin. Välillä radalla juoksee valtoimenaan kolmekin koiraa, aika usein kaksi, eli pötköt suorittavat tandemaksaa. Minä ohjaan Johannan koiria ja Johanna Pasoa. Joristaan joutavia koirien rallattaessa keskenään ja nauraa kikatetaan milloin kenenkin toilailuille. Välillä aina mietitään, että onko meidän hommassa mitään järkeä, kun ei me silleen kauhean vakavamielisesti osata treenailla.... Mutta mitäpä siitä! Agility on harrastus, harrastuksen kuuluu olla hauskaa ja tuoda hyvää mieltä ja koirilla etenkin pitää aina olla valtavan kivaa.

Viime viikon treeneistä kuvailin videonpätkiä kaikkien osuuksista ja päätinkin koostaa ne tämmöiseksi yhteiskoosteeksi. Ja sitä katsellessani tulin sitten siihen tulokseen, että vaikka meidän treeni ei niin vakavamielistä olekaan, niin ihan tavoitteellista ja kohtalaisen laadukasta kuitenkin. Ainakin hetkittäin!

Mollyn tavoitteena on urheilla sen verran että saa vähän makkaraa. ;) Peetun tavoitteena on pitää tosi hauskaa ja mennä ihan sujona ja se onkin nyt eläkepäivillään päässyt ihan hurjaan vauhtiin agilityn saralla. Pasolla tavoitteena tässä joulun ja vuodenvaihteen tienoilla on ollut tehdä hauskoja helppoja treenejä, joissa saadaan vaan mennä lujaa sekä vahvistaa ja nopeuttaa kontakteja. Mun tavoitteena on opetella persjättö. Nupun tavoitteena on oppia rallattamaan tosi lujaa putkiin ja etenemään hypyillä ohjaajasta riippumatta.

Mitä olette mieltä, toteutuvatko meidän tavoitteet? (no Paso kyllä hiipii Aan kontaktia videolla, mutta se teki älyttömän hyvän puomitreenin alussa) KLIK

maanantai 6. tammikuuta 2014

Henkimaailman juttuja

Sanokaa hölynpölyksi, mutta väitän, että meillä on Pason kanssa henkinen yhteys. Sitä on hurjan vaikea selittää, mutta tunnen sen jokaisella lenkillä. Ja nautin siitä ihan sanomattoman paljon. 

Ensinnäkin, tiedän lähes poikkeuksetta jopa ihan muutamien metrien tarkkuudella missä Paso on, vaikka en näkisi sitä. Eli siis esimerkiksi tien tai polun mutkitellessa Paso menee pois näkökentästä, mutta tiedän, että ei ole tarvetta alkaa huudella sitä takaisin, koska se on juuri tuon kiven tai pensaan takana. Ja se voi siis olla ihan eri paikka, kuin missä se hävisi näkyvistäni. Toki tässä on osittain varmasti sitäkin, että aika hyvin tunnen jo koirani, tiedän miten se liikkuu, minkälaisiin paikkoihin pysähtyy nuuhkimaan jne ja toisaalta Paso tuntee minut ja tietää miten kauas sen on "lupa" mennä. Mutta silti. En vaan osaa selittää täysin sitä voimakastakin tunnetta tai intuitiota, että tiedän lähes aina tarkalleen missä se viilettää, vaikka tosiaan useinkaan en näe koko koiraa. Paso kun on aika vahvasti maaston värinenkin ja sitä voi olla todella vaikea erottaa etenkin jos se on paikoillaan.

Missä koira?

Joskus sitten pääsee kuitenkin käymään niin, että Paso "häviää" enkä yhtäkkiä tiedäkään missä se on. Tai oikeammin, minulla oli se tunne, että tuossa se on, mutta en näe sitä, vaikka katson juuri sinne, missä sen ns. "piti" olla. Nyt olen jo oppinut kuitenkin malttamaan mieleni. Alan katsellaa haravoida maastoa, ensin suunilleen siltä etäisyydeltä, missä se normaalisti on. Ja sitten kauempaa ja kauempaa. Ja taas - lähes poikkeuksetta - koira ilmaantuu näkyviin huomattavasti lähempänä, kuin luulin sen olevan, yleensä melko tarkkaan siitä, missä alunperinkin olin olettanut sen olevan. Se on vaan ollut niin paikoillaan tai jotenkin jonkun kiven tai kannon takana niin, etten katsomisesta huolimatta huomannut sitä. Alkuperäinen intuitio osoittautuu siis oikeaksi, aloin vaan etsiä turhaan kauempaa, kun järki väitti ettei se voi olla siinä kun ei sitä kerran näy siinä.
Entä nyt?

Toisekseen tämä nykyinen lempiaiheeni, mielentila. Senkin huomaa selkeimmin lenkeillä, jossa ollaan ihan kahdestaan ilman ihmeempiä häiriöitä. Olen oppinut nauttimaan siitä rauhasta ja tyyneydestä, jota saan nykyään Pasolta takaisin. Leppoisaa ja malttavaista mieltä lenkkeilyyn on pitkään opeteltu ihan tietoisesti. Olen hallinnoinut Pason mielentilaa, vaatinut lenkkien alussa ja lopussa, välillä keskelläkin rauhoittumista, ravia, malttia. Ja samalla opetellut itse hallitsemaan omaa olemustani ja mieltäni niin, että voin yleensäkään vaatia rauhaa koiralta. Koska jos itse on stressaantunut, kiukkuinen, säheltävä häsääjä eikä pysty olemaan 100% läsnä tässä ja nyt, on turhaa ja epäoikeudenmukaista vaatia koiralta tyyntä ja hyvää mielentilaa. Ja vaikka vaatisikin, ei sitä tule saamaan. Mutta kun itse olen oppinut jättämään maailman hälyn ja muun elämän huolet pois mielestä, hengittämään rauhassa, katsomaan ympärilleni, asettumaan - niin kas - koirakin on rauhoittunut! Kyllä se edelleen iloisesti säntäilee, mutta ei kehi sellaisia älyvapaita kierroksia, että tarvitsisi pelätä sen juoksevan päin puuta tai kalliolta alas aivottomasti säntäillessä. Se saattaa riehaantua kovastikin ja juosta hippulat vinkuen hyvinkin kauas, mutta korvat ovat auki koko ajan minun suuntaani ja se todella tottelee silloin kun tarve vaatii.
Nähty vaiva siis kantaa hedelmää. Kun olen opettanut sekä itseni, että koirani hallitsemaan mielentilaa, saan nyt rauhallisesta, vakaasta ja onnellisesta koirastani itselleni sellaista voimaa ja rauhaa, etten olisi uskonut sen olevan mahdollista. Ihan vain hengailemalla sen kanssa ja seurailemalla sen touhuja.

Enää Pasolta ei tarvitse erikseen vaatia tai edes pyytää semmoista leppoisaa lenkkeilyfiilistä. Se putoaa siihen oikeaan ja haluttuun mielentilaan itsestään, kun lasken sen irti. Hiljalleen se ravailee ja nuuskuttelee. Verryttelee, ravailee ja tutkailee omiaan. Sopivaksi katsomansa ajan päästä se ottaa vähän reippaampia spurtteja. Vilkaisee minuun, lähdenkö riemuun mukaan ja koska yleensä lähden (en muuten, mutta sillai henkisesti, ei sitä voi hymyilemättä ja ilostumatta katsella!) se riemastuu lisää. Säntäilee, rallattaa, kantaa keppejä, hyppii ja loikkii sydämensä kyllyydestä. Ja sitten se taas laskeutuu siihen normaaliin rauhaan ravailemaan ja nuuhkimaan. Rallattelun määrä riippuu kulloisestakin energian määrästä. Jos on kovasti treenailtu ja tehty pitkiä lenkkejä, voi olla ettei Paso riemastu missään vaiheessa oikein riehumaan, tai voi olla että se tekee sitä melkein koko lenkin, jos aktivointia on ollut vähemmän. 
Välillä pitää suorittaa ympäristön tarkkailua vähän korkeammalta.

Kolma juttu on vielä se, mitä kaikkea Paso minulle kertookaan, kun vain "kuuntelen" sitä. Nykyään tiedän, onko meidän edellä mennyt koiria tai ihmisiä lähiaikoina. Tiedän myös jo huomattavasti ennen kuin näen itse, jos vastaan on tulossa joku. Todennäköisesti tiedän jopa sen, onko tällä jollakulla koiraa vai ei. Paso kyllä tietää, onhan sillä paljon tarkemmat aistit kuin minulla, ja se myös kertoo kun vaan osaa katsoa. En osaa edes sanoa mistä oikeastaan tiedän, mutta tiedänpähän vain, milloin on syytä ottaa koira kiinni tai ainakin käskyn alle selän taakse kulkemaan. Sen vaan näkee siitä. Olemuksesta. Tai ei oikeastaan edes siitä, sen tuntee. Mielentila muuttuu. Ja kun Pason mielentila muuttuu, tunnen sen, koska omanikin muuttuu. Herään omista aatoksistani yhtäkkiä tarkkaavaisemmaksi. Tai ehkä kuitenkin näenn jotain heinoisia muutoksia Pason eleissä, liikkeissä, asennossa.. Ehkä nämä mielentilajutut ja henkiset yhteydet on huuhaata, mutta jotenkin sen vaan nykyään tietää. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen ottanut koiran kiinni, koska minulle on tullut tunne, että joku kulkee ihan mutkan takana edellä tai on tulossa vastaan. Eikä ole ollut turhia kertoja. Niinkin on käynyt useamman kerran, että olen ihmetellyt "mitä se nyt vahtaa että tuolla muka joku kulkee, eihän siellä näy ketään" ja kas kummaa - kohta ollaan nenäkkäin jonkun puskista pölähtäneen marjastajan tai koiranulkoiluttajan kanssa. Olisi pitänyt niilläkin kerroilla luottaa koiraan ja omaan intuitioon. Nykyään aika herkästi jo luotankin.
Kuka tulee?


Tämmöisiä pohdin tässä männä viikolla lenkillä. Tai aika useinkin pohdin. Enimmäkseen lähinnä nautin siitä yhteydestä mikä meillä on ja luonnosta ympärillä. Rauhasta ja voimasta, mitä niiltä lenkeiltä saa. Itsestäänhän sitä oppii koko ajan uutta ja Paso on mitä parhain opastaja. Olen ehkä vähän hurahtanut näihin mielentilajuttuihin. Sorppa. ;)

Pitkä tie on kuitenkin kuljettu siitä, kun Pasolle oli pakko pukea päiväsaikaankin heijastiliivi, että edes joskus näkisin siitä vilauksen, kun se viiletti pitkin maisemaa enkä oikein koskaan luottanut siihen tuleeko se takaisin kun kutsun vai tekeekö se ensin kunniakierroksen naapuripitäjässä. http://www.youtube.com/watch?v=FNhZOTmC6-8&feature=youtu.be


Edit: Minähän olin kirjoittanut lähes samanlaisen postauksen jo syyskuussa! :D No, kertaus on opintojen anoppi tai miten se nyt menikään? ;) http://paso-energiaa.blogspot.fi/2013/09/kuminauhaa.html

perjantai 3. tammikuuta 2014

Uusi aluevaltaus

... tai jos nyt ei vielä ihan valtaus, niin kiva kokeilu kuitenkin. :)

Ystäväni Jaana on innostunut rally-tokosta ja käynyt kurssillakin. Hänen videoitaan katselleena, alkoi laji kiinnostaa minuakin. Se kun näyttää juuri siltä, että olisi onnen omiaan Pasolle, jonka ylitsepursuava riemu ja energia ei oikein tahdo millään sopia hippasen tosikkomaiseen tokokehään. Sitäpaitsi, olen todennut, että mun on vaikea treenata tokoa Pason kanssa. En vaan jotenkin pääse yli siitä, että Paso ei ole Ässä, eikä siis osaa kaikkea samaa heti, mitä Ässä osasi vuosien treenin jälkeen eikä toisaalta myöskään tee asioita just samalla tavalla. Toisten pitää vaihtaa rotua, kun ei voi ajatella ottavansa toista samanlaista. Mun pitää näköjään vaihtaa lajia...

Muuuutta siis takaisin rally-tokoon! :D Ko. laji on siis yhdistelmä tokoa, agia ja koiratanssia. Sen on tarkoituskin olla rennon letkeää puuhailua yhdessä koiran kanssa. Käsiapuja ja suullisia ohjeita saa käyttää aika vapaasti ja kuvioita opeteltavaksi on vaikka millä mitalla ja monipuolisesti. Laji on myös mitä ilmeisimmin virallistumassa Suomessakin, epävirallisia kisoja järjestetään jo nyt. Lisää infoa ja mm. kaikki liikkeet suoritusohjeineen löytyy Rally-Tokoyhdistyksen sivuilta.

Pyysin sitten Jaanaa meille treenikaveriksi, jos päästäisiin vähän Pason kanssa kokeilemaan. Toki tietysti olisin voinut kokeilla ihan ominenikin, mutta seurassa on tunnetusti aina kivempaa, ja on mukavaa kun joku katsoo sivusta ja vähän antaa vinkkejä. Osa liikkeistä meiltä sujui ihan tuosta vain, aika monet ovat tokosta ihan suoraan tuttuja. Samoin jokunen käännös esim. oli hyvin helppoja, kun olivat taas agilityohjauksesta tuttuja puolenvaihtoja. Haastavimmaksi kokeilemistamme jutuista tällä kertaa osoittautui eteen tuleminen, kun Pason pylly kovasti koko ajan hivuttautui oikealle kun se olisi halunnut tulla perusasentoon, sekä peruuttaminen. Takaperin käveleminen nyt vaan on vaikeaa. Niin ohjaajalle, kuin koirallekin! :D

Jaana otti pienen videon meidän toilailuista. ;) Ihan hauskaa tuo oli, ja taatusti kokeillaan uudelleenkin! Ainakin tuo eteen tuleminen pitää nyt opetella ja ehkä pari muutakin kuviota... 

Kiitos Jaana! :)


keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Joulupukkiii, joulupukkiii....

Nonnis, sitä joulurapsaa oli luvattu. Jouluaattona käytiin Pason kanssa päivällä pitkä metsälenkki. Ei ollut ruuhkaa lenkkipoluilla. ;) Sitten startattiin joulukyläilyllä vaarilaan. Ja niinhän siinä kävi, että joulupukki tuli vierailulle!
Pasoon tarttui selvästi heti lasten jännitys ja se alkoi huolestuneena ähkiä ja puhista heti, kun muu orkesteri säntäsi ikkunaan katsomaan pukin saapumista. Varmaan sen olisi tehnyt mieli kanssa sännätä sinne huutamaan, mutta kun se tietää ettei se saa. ;) Joten tuli sitten mulle kertomaan, että täällä tapahtuu nyt jotain epäilyttävää... Pukki tulla kolisteli sisään, mutta Paso pysyi nätisti mun vieressä, vaikka selvästi paheksuikin moista omituista vierailijaa. Kun pukki sitten pääsi istumaan, pääsi Pasokin tervehtimään ja ensi töikseen se kipitti häntä tanassa ärräämään. xD Että se kilteistä lapsista... Juoks kyllä suoraan luokse ja ensimmäisellä nuuhkaisulla taisi tajuta, että täähän onkin ihan vaan joku tavallinen tyyppi, joten yritti paikata ravaamalla ärräten suoraan pukin ohi, kääntyi eteisessä ympäri ja teki uuden lähestymisen tällä kertaa häntä heiluen. "Tälleen mä aina joulupukkeja tervehdin, luulin vaan että sun takana tuli joku rosvo..."

Sen jälkeen ei meinannutkaan lahjojen jakamisesta tulla mitään, kun Paso oli sitä mieltä, että tämä parrakas herrasmies varmaankin saapui tänne vain ja ainoastaan koiranrapsutustarkoituksessa. :D

"Tää on sitte mun pukki ja tää rapsuttaa vaan mua koko loppuillan!"
Onneksi Pasollekin löytyi pukin kontista oma paketti, joten lopun lahjojenjakoajan se käytti kantamalla tohkeissaan pakettiaan ympäri olohuonetta ja esittelemällä sitä jokaiselle. :D 

Joulupäivänä, kun lähdettiin mummolaan uuteen joulunviettoon, saikin Paso jäädä kotiin huilailemaan. 

Joulun jälkeen Paso ehti olla jo tappilandiassakin yökylässä, kun kävimme tapaninvierailulla Lappeenrannassa. Kivaa oli tyttöjen kanssa ollut, vaikka fyssarikäynnin jälkeen ei suuresti riekkumaan päässytkään. Peetun peti kuulemma oli ihana ja Molly harjoitteli tuttuja kurkkuääniään, joilla se tapaa espanjalaisten gigolojen kanssa kommunikoida. ;)


Nyt joulun ja uudenvuoden jälkeen palaillaan hiljalleen arkeen, yritetään saada lenkkeilyrytmistä taas kunnolla kiinni ja käyttää viimeiset lomapäivät ahkeraan harrastamiseen. Tänään aksailtiin tämmöisen radan parissa. Tulipahan todettua, että putkijarru on Pasolla aika hyvin hallinnassa, mutta kääntyminen hypyllä edelleen hankalaa, tuli pitkiä kaarteita 6-hypylle. Kivaa silti, ja hyvä meininki. Kontaktejakin tehtiin taas, mutta ihan vielä en ole sitä viisasten kiveä löytänyt, millä saisin Pason tajuamaan, että haluan sen tulevan täysiä alas asti ja sitten vasta pysähtyvän. Edelleenkin se tiputtaa raville heti alastulon alkaessa, vaikka nyt paremmin tuleekin alas asti eikä enää hiiviskele.